Silmätulehduksesta ja flunssasta parannuttuamme päästiin aloittamaan se muskari. Ensimmäinen kerta jäi välistä, mutta nyt ollaan käyty kolme kertaa. Viimeksi eilen. Ensimmäisellä kerralla multa meinas tulla itku. Miina oli ihan kamala! Ei viihtynyt yhtään sylissä, maassa makasi mahallaan ja huuti (siis huuti ihan suoraa kiukkuhuutoa), potki, raapi, puri, irvisti. Yritin ottaa syliin niin meni ihan lötköksi ja kirjaimellisesti valui mun käsistä. Huuto senkun koveni ja irvisteli mulle. Jos joku olisi sanonut, että näin tulee tapahtumaan, olisin voinut lyödä vetoa vaikka mistä, että eihän meiän Miina. Niin niin. Huh.
Eilen meni jo vähän paremmin. Kiukuttelua oli hetken yhden kappaleen aikana, jolloin olisi pitänyt olla sylissä. En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkaan tuo tyttö ei sielä viihdy sylissä. Mukava porukka meitä on ja ei minun enkeli onneksi ole ainut joka siellä kiukkuaa.
Ensin lauletaan tervetuloa laulu joka menee jotakuinkin että "Hei hei Miina, hei hei Miina, aai aai ai ai aa, kiva kun olet täällä" ja sama lauletaan jokaiselle lapselle erikseen. Sen ajan Miina tykkää olla sylissä ja heilutella marakassia, mutta sitten jo täytyy päästä konttailemaan. Vielä ei ehkä ihan ole neito ymmärtänyt pointtia miksi sielä ollaan, mutta onhan niitä kertoja vielä jäljellä :) Pääasia, että ensimmäisellä kerralla yllättänyt mörkö näyttäytyi vain kerran!
Nyt on syytä hymyyn. 10 vuotta ollaan tuon Miinan isin kanssa yhdessä oltu ja 15.9.2014 oli se päivä. Hän tietää, että haluan naimisiin. Onhan siitä puhuttu. Tai olenhan minä siitä puhunut :D A on aina ollut sitä mieltä, että koskaan hän ei naimisiin mene. No.. muutama kuukausi sitten mainitsin asiasta, että mielestäni tuo 10 vuotta alkaa olla aikalailla raja, kosinnan suhteen. Nimitinkin kyseisen päivän leikilläni eräpäiväksi.
Suuren suureksi yllätyksekseni hän vei minut kyseisenä päivänä kultajouseen. Yleensä ollaan vuosipäivää juhlistettu ihan perinteisesti, käymällä syömässä ravintolassa. Nytkin luulin, että syömään ollaan menossa, aina siihen yhteen risteykseen asti. Ihmettelin reittivalintaa ja sain sen käsityksen, että mennäänkin elokuviin. Vääräksi osoittautui sekin luulo. Kauppakeskuksen läpi kiemurtelun jälkeen A kurvasi nurkan takana häämöttävään kultajouseen ihana virne naamallaan <3
Kahden vaiheilla olin sormuksen kanssa, ihan perus vai jotain kiviä? Päädyin kuitenkin kauniisen keltakultasormukseen, jossa kolme pientä kiveä. Vähän blingiä, muttei liikaa. Sillä silmällä hän käski sormuksen valitsemaan, että sitä jaksan katsella sitten seuraavat 10 vuotta, ennen kuin toisen saan. Luotan kyllä, että nyt selvitään vähän lyhyemmällä ajalla ;D
Sitten ajeltiin ravintolaan syömään herkkulautanen kahdelle. Ihana ilta <3
Harvoin sitä tulee ajateltua hyviä puolia itsestään, tai etenkään sitä, että minkä hyvän puolen kukakin minussa näkee? Löysin facebookista kiertokirjeen, vai miksi niitä nyt kutsutaan, jossa pyydetään kavereita kertomaan yksi positiivinen asia sinusta. Erinäisistä syistä oloni ei ollut kovin hyvä tuona päivänä ja olin huonolla mielellä. Päätin kopioida tekstin omalle seinälleni ja yön aikana siihen olikin tullut monta kommenttia: kaunis, hyväsydäminen, hauska, iloinen, huomaavainen, sydämellinen, ihana ystävä. Kiitos. Hienoa ajatella, että joku on oikeasti sitä mieltä, että olen hauska tai kaunis. Kaikki ei miellytä kaikkia, minä en jotain, joku ei minua, niin se vaan on. Hyviä puolia kuitenkin on meissä jokaisessa ja se tulisi kaikkien muistaa. Varsinkin niinä huonoina päivinä!
Hyvää syksyä ihanat.
Nyt se on meilläkin opittu, kiukuttelun jalo taito. Onhan sitä toki joskus satunnaisesti nähty ja yleensä jostain tietystä syystä. Nyt kuitenkin on asia niin, että kiukku kuuluu melkeimpä joka päivään jossain vaiheessa. Neiti myös loukkaantuu syvästi, jos esim syöttötuolissa ei saakaan seisoa tai kiivetä pöydälle tai rappusista tulla naama edellä alas.
Aikaisemmassa postauksessa mainitsin Miinan isin olevan työreissussa. Menneen viikon perusteella täytyy sanoa ihan rehellisesti, että todella, todella nostan hattua yksinhuoltajille. Vaikkei tuo meidän aurinko olekkaan pahimmasta päästä, on välillä aika raskasta. Nyt juuri on tyttö tullut siihen ikään, että osataan kontata ja kovaa, tukea vasten seisotaan ja halu olisi mennä koko ajan jokapaikkaan x100. Tarkoittaa siis, ettei tiskaamisesta esim tule mitään neitokaisen hereillä ollessa. Enää ei myöskään paljon viihdytä kävelytuolissa, koska eihän siitä pääse mihinkään!
Iltakiukusta on tullut normi päivän päätös. En tiedä johtuuko yliväsymyksestä vai mistä, mutta mikään ei tunnu kelpaavan. Silmät ristissä vaeltelee pitkin taloa, haluaa syliin, ei halua syliin, sängyssä ei viihdy, tutti ei kelpaa, haluaa sänkyyn, maitopullon työntää pois jnejne. Ja loppujenlopuksi nukahtaa syliin kuitenkin. Päiväunia neiti ottaa joskus yhdet, joskus kahdet ja joskus vielä jopa kolmet. Yleensä noin puolesta tunnista kahteen tuntiin.
Lauantaina huomasin rähmää neitokaisen silmässä ja päivän mittaan sitä seurailin. Iltaa kohti alkoi punoittaa vain enemmän ja enemmän ja rähmi kovasti. Soitin illalla lääkäriin ja ajan saimme sunnuntai aamuun, silmätulehdushan se. Nyt tippoja pitää laittaa 2 kertaa päivässä 3 päivän ajan. Ikävä vaiva, jonka uskon myös vaikuttavan tuohon kiukutteluun aika paljon.
Musiikkileikkikoulu olisi alkanut tänään, mutta luulen että tämän takia se saa nyt jäädä. Lisäksi tunnen myös itse olevani vielä vähän puolikuntoinen. Ehditäänhän me sinne muskariin mennä ensiviikollakin, kun molemmat ollaan terveitä. <3
